Kun viime toukokuussa olin jäämässä äitiysvapaalle, ajattelin olevani sellainen uraäiti, joka tekisi vauvan nukkuessa tutkimusta ja pitäisi iltavastaanottoa vauvan ollessa isänsä kanssa.

Vähintään ajattelin, että olisimme sellainen modernin tasa-arvoinen pariskunta, joka jakaisi vanhempainvapaat tasan. Molemmat voisivat olla kotona vauvan kanssa ja edistää samanaikaisesti uraansa – täydellistä!

Raskaaksi tulo sijoittui elämässäni vaiheeseen, jossa olin juuri irtisanoutunut vakinaisesta työstäni; tein osaviikkoisesti työtä tutkimushankkeen parissa ja aloittelin yritystoimintaani.

Jäädessäni vanhempainvapaalle toukokuussa olin saanut työhön hyvän flown: vastaanottoajat Eirassa olivat täynnä ja olimme saaneet asiakkaiden kanssa hedelmällisiä lyhytterapiaprosesseja käyntiin. Tutkimusinterventio oli juuri saatu loppuun ja aineisto odotti analysointia. Työ tuntui palkitsevalta ja harmitti jäädä pois.

Ajattelin, että ei hätää, nyt vain pieni katkos ja sitten palaan hommien ääreen.

Hahahhaha! "Man plans and God laughs"...

Enpä tiennyt, että lapsen syntymän myötä, minulla alkaisikin ihan uusi elämä. Kuten Kasmir laulaa:

"Elämii on tasan kaks

Ennen sua ja sun jälkeen

En haluu vanhoi muistaa

Ei ne tunnu enää tärkeelt"

Tiedän työni psykologina olevan tärkeää. Psykologin työssäni kokema merkityksellisyyden kokemus ei silti ole mitään verrattuna siihen, miten tärkeältä tuntuu omistautua vauvan kanssa olemiselle. Mikään ei voita sitä typerryttävää hellyyden aaltoa, kun vauva herää uniltaan ja poraa kirkkaan siniset silmänsä sinuun. Tai iloa vauvan höpötellessä ja virnistellessä sinulle.

Otan työni vakavasti - usein liiankin. Tiedän, että en osaisi tehdä sitä toisella kädellä. Kun vauva heräisi yöllä neljättä kertaa, en osaisi olla stressaamatta sitä, jaksanko olla riittävän skarppi asiakkailleni. Kun mieli harhailisi kotiin kesken vastaanoton, en osaisi olla harmittelematta sitä, etten pysty tarjoamaan asiakkaalle jakamatonta huomiotani. 

Ja toisaalta: kun antaisin mielelleni ainesta askarrella työasioiden parissa, työasiat luikertelisivat väkisinkin niihin hetkiin, jotka haluan pyhittää tyttärelleni. Kun lapsi itkisi lohduttomasti oltuaan minusta erossa, en osaisi olla ajattelematta, millaisia vaikutuksia erolla on lapsen psyykkiseen kehitykseen ja kiintymyssuhteeseemme.

Olin ajatellut, että palaisin töihin syksyllä. Tilanne on kuitenkin se, etten ole valmis siihen. Minä en ole, eikä ole tyttärenikään.
Työsuunnitelmista luopuminen on ollut henkisesti vaikeaa, mutta on selvää, että en ole valmis tinkimään kummastakaan: en työni laadusta, enkä varsinkaan huomiosta jonka annan perheelleni.

Työhönpaluu saa odottaa. Eiköhän sekin aika vielä tule, kun itsellä on voimia antaa työlle sen ansaitsema panos – ilman, että se on pois vielä tärkeämmistä asioista.

Ota yhteyttä

Millaisia ajatuksia teksti sinussa herätti? Luen kaikki viestit ja vastaan niihin. (Jos et toivo vastausta, voit jättää sähköpostikentän tyhjäksi!)

Uusimmat kirjoitukset