Tämä teksti ei ole sitä, mitä ajattelin julkaisevani, vaan mitä juuri nyt mielessä pyörii.

Minulla oli nimittäin tarkoitus julkaista kaunis ja harkittu introteksti, jossa avaan tarkemmin blogin teemoja (miten kuormituksen hallinta mahdollistaa terveellisten elintapojen ylläpidon, ja miten nämä liittyvät aikaansaamiseen ja elämässä menestymiseen). Kirjoitin jo tovi sitten ihan hyvän luonnoksen, jonka ajattelin nyt vain viimeisteleväni ja julkaisevani. Eilen, kun avasin tekstin viimeisteltäväksi, se ei tuntunutkaan yhtään tiivistävän asiaa tai etenkään tyyliä, jolla halusin sen sanoa. Totesin, etten itse jaksaisi lukea omaa tekstiäni, jos se tulisi vastaan.

Hassua kyllä, tämänhetkinen elämäni tarjosi opettavaisen esimerkin kuormituksen, palautumisen ja hyvinvoinnin vuoropuhelusta.

Työviikkoni oli kuormittava. Kaupungin etätyöohjeen mukaisesti paluu toimistolle ja etätyötä enemmän sosiaalista kuormitusta (t. introvertti). Paljon uusia asiakkaita, mikä vaatii aina astetta skarpimpaa kokonaisuuksien hahmottamista ja panostusta uuden vuorovaikutussuhteen muodostukseen. Nettisivut ovat olleet oma numeronsa ("Pitäisikö kuitenkin vaihtaa alustaa? Olisiko tämä parempi kuin tämä? Äh, tällä mun ihanalla kollegalla onkin tosi saman tyylisen sivut, pitäisikö laittaa kaikki uusiksi, ettei se luule, että olen matkinut..."). No ei siinä, työkuviot menevät jo melko rutiinilla ja olen löytänyt hyvän tasapainon palautumiseen: riittävästi aikaa olemiselle, rennon terveellistä syömistä ja liikuntaa jaksamisen mukaan.

Tämä viikko oli kuitenkin erilainen. Muun kuormituksen päälle olin perjantaina ei-asiakastyöhön-liittyvässä tilanteessa, jossa koin, että tekemäni työn arvo kyseenalaistettiin (huom. tämä on minun tulkintani, todennäköisesti kyse oli väärinkäsityksestä). Asia koski projektia, jota olen edistänyt hyvin itsenäisesti, pitkään ja hartaudella, joten otin asian siinä hetkessä hyvin henkilökohtaisesti.

Olisi ihana sanoa, että prosessoin asiaa kypsästi, provosoitumatta ja tiedostaen, etten voi toisen ihmisen näkemykseen vaikuttaa. Olisin hyväksynyt asian nopeasti ja siirtynyt viikonlopun viettoon uhraamatta ajatusta asialle. Näin tilanne ei kuitenkaan edennyt. 

Ehei, itkin asiaa useammalle ihanalle ihmiselle (kyllä, kirjaimellisesti – jos luette tätä: KIITOS!), kääntelin päässäni osuvia argumentointikeinoja, jolla voin osoittaa kyseisen henkilön olevan väärässä ja kotiin päästyäni poksautin jääkaapissa viime kesästä asti säästyneen Prosecco-pullon ja join sitä aamuisesta kahvimukista. Kävin ostamassa irtokarkkeja ja siinä me sitten istuttiin ilta sohvalla leffaa katsoen. Minä ahdistuneena, mutta myös lievästi huvittuneena omasta reagointitavastani.

Homman pointti onkin juuri siinä: että vaikka tekee välillä vähän järjettömiä juttuja, niitäkin voi havainnoida tuomitsematta. "Mielenkiintoista, että reagoin näin. Tällä kertaa toimin ja se on ihan ok, mutta onko tästä oikeasti hyötyä? Mitä minä oikeasti kaipaisin tässä tilanteessa?" Totesin perjantain jälkeen, että skumppa-karkkiyhdistelmä on yhden illan mittakaavassa ihan ok, ei se tuota pitkällä tähtäimellä mitään hyvää. Sanalla sanoen, lauantaina olo oli huonovointinen ja nuupahtanut. Vietinkin päivän rennoissa merkeissä: kirjoitin päiväkirjaa, joogailin kevyesti, lueskelin, ja yritin pitää kiinni niistä hyvää tuottavista rutiineista; niistä jotka ovat helpoimpia toteuttaa (minulla terveellinen aamupala ja säännöllinen ruokarytmi).

Kas vain: sunnuntaina perjantain tapahtumiin olikin saanut siinä määrin etäisyyttä, etteivät ne enää pyörineet jatkuvasti mielessä ja sain aidosti keskityttyä asioihin, jotka halusin tehdä. Söin hyvän aamupalan, kävin Eläintarhan kentällä juoksemassa nelisatasta ja jaksoin laittaa terveellistä lounasta. Luovuin toimimattoman tekstin pakottamisesta ja kirjoitin siitä, mikä tuntuu helpolta.

Tarinan opetus, jos sellaisen haluaa keksiä, on jotain tällaista: 

Hyväänkin elämään kuuluu kuormittavia tilanteita, eikä niihin aina osaa reagoida parhaalla mahdollisella tavalla. On kuitenkin aina mahdollista toimia toisin, havainnoida toiminnan vaikutuksia ja muuttaa suuntaa. Antaa itselleen luvan voida hyvin sen sijaan, että omalla toiminnallaan kaivaisi kuoppaansa syvemmäksi. Ja se on se, mikä menestyksen mahdollistaa. 

Ota minuun yhteyttä

Millaisia ajatuksia teksti herätti? Luen kaikki viestit ja vastaan niihin!