Hääpäivänämme 5.12. otetut kuvat ovat upeita, kauniita ja rakkaudentäyteisiä. Ne näyttävät meiltä ja kuvaavat hyvin hetkeä, jossa ne on otettu. Päivä oli mitä onnellisin ja ihanin.

Kuvat eivät kuitenkaan kerro siitä, millaisen matkan olemme kulkeneet päästäksemme tuohon pisteeseen. Miten jahtaamalla mahdotonta melkein pilasin sen onnen, mitä meillä tänä päivänä on. Siitä haluaisin puhua muutaman sanan, koska ilman kontekstia meidän rakkaus tuntuu jotenkin harhaanjohtavalta.

Niin helposti tulee katsoneeksi muiden ihmisten elämää pintatasolla ja ajatelleeksi, miten upeaa noiden elämä varmaan on. On helppo rakentaa somekuvien perusteella täydellisestä elämästä ja luotua itselleen paineita siitä, miten kiillotettua oman elämän pitäisi olla. Kokonaiskuvan puuttuessa tulee verranneeksi itseään siihen pintapuoliseen "todellisuuteen", joka somen kautta välittyy. On todella helppo kokea huonoutta itsestään ja omasta elämästään, oli se kuinka mieletöntä tahansa.

Saduissa prinsessa saa prinssin ja he elävät onnellisena elämänsä loppuun.

Sama pätee parisuhteisiin. Katsellessa onnellisia, rakastuneen näköisiä pariskuntia huolellisesti valituissa kuvissa, on helppo harhautua ajattelemaan, miten täydellistä elämää he ehkä viettävät. Rakennettua mielikuva, johon verrattuna oma elämä alkaa nopeasti tuntumaan ankealta. Mielikuva täydellisyydestä on helppo rakentaa, koska se sopii siihen toiveeseen, joka meillä suurimmalla osalla on: että elämä olisi aina onnellista ja kevyttä. Se uppoaa siihen skeemaan, joka ainakin monilla naisista on rakentunut läpi lapsuuden ja nuoruuden: saduissa prinsessa saa prinssin ja he elävät onnellisena elämänsä loppuun.

Edellä kuvaillun skeeman mukaisesti luulin joskus, että kun tapaa sen oikean, sen vain tietää. Kaikki tuntuu helpolta ja luonnolliselta. Ymmärtäisimme toisiamme puolesta sanasta ja olisimme kiinnostuneita kaikista samoista asioista. Ei riideltäisi lainkaan tai ainakin riidat olisivat vain sellaisia söpöjä kinasteluja, joissa kukaan ei oikeasti loukkaannu.

Ehkä se joillakin pariskunnilla meneekin niin. Meillä ei.

Kun tutustuimme Matin kanssa viitisen vuotta sitten, en meinannut ollenkaan ymmärtää, mistä koko ihmisessä on kyse. Näin, että kyseen täytyy olla jostakin erityislaatuisesta, mutten ponnistelusta huolimatta saanut kiinni punaisesta langasta. Vaikka tulimme saman tien hyvin juttuun, en viisi vuotta sitten joulukuussa olisi millään osannut arvata, että kyseessä olisi tuleva aviomieheni.

Ei ollut millään tavalla itsestäänselvyys, että lopulta päätyisimme pisteeseen, jossa voimme luottavaisena sanoa tahdon.

On vaatinut monta vuotta – ja monta väärinymmärrystä, että olen oppinut omien ennakko-oletusteni takaa näkemään Matin kokonaisena. Ajattelin, että suhteen pitää olla helppo, että se voisi olla "oikea". Suhteemme ensimmäisenä vuonna erosimmekin kertaalleen, kun tuntui, ettei yhdessä olosta tule mitään. No ei siitä erostakaan tullut mitään. Huomasimme, että haasteista huolimatta kumpikaan ei ollut valmis luopumaan siitä erityislaatuisesta, jota näimme toisissamme. Totesimme, että ehkä ne asiat olivat työstettävissä, jotka olivat vieneet meidät erillemme. Palasimme yhteen. Kumpikin päätös vaati rohkeutta kuunnella itseään ja seurata sitä, minkä kokee oikeaksi. Eihän se istunut enää ollenkaan siihen Disney-mielikuvaan, mutta jotenkin juuri se auttoi keskittymään todellisuuteen epärealististen odotustensa sijaan.

Ei ollut millään tavalla itsestäänselvyys, että lopulta päätyisimme pisteeseen, jossa voimme luottavaisena sanoa tahdon.

On vaatinut omien ajatusmallien tarkastelua ja sen hyväksymistä, että täydellistä ei ole olemassakaan. Olemme pysähtyneet tutkimaan vuorovaikutuksemme ongelmakohtia ja tehneet paljon töitä niiden ratkaisemiseksi. Käyneet loputtomia keskusteluja ja piirtäneet paperille auki vuorovaikutusketjuja. Tehneet harjoituksia Väestöliiton parisuhdekurssilta. Lukeneet molemmat Marshall B. Rosenbergin kirjan Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus ja pohtineet omaa vuorovaikutustapaamme. Käyneet keskusteluja siitä, miten toinen sen kokee. Olleet valmiita tarvittaessa muuttamaan käyttäytymistämme niin, että kummallakin olisi hyvä olla.

Ei se silti helppoa ole ollut – sen hyväksyminen, että parisuhteessa ei ole aina hyvä fiilis tai että toisesta ei koko ajan tykkää. Voi silti rakastaa ja olla sitoutunut.

Rakkaus vaatii vaivannäköä, mutta se ei tee siitä sen huonompaa. Päinvastoin. Täydellisyyttä ei parisuhteessa kannatakaan tavoitella, koska ei sitä voi ikinä saavuttaa. Ihmissuhteet vaikuttavat keskeisenä osana hyvinvointiimme, mutta ei niitä voi pakottaa tietynlaiseen muottiin. Ei niistä saa omien epärealististen mielikuviensa mukaisia, vaikka kuinka haluaisi. Kuitenkin tavoittelemalla mahdotonta voi heittää hukkaan kaiken sen hyvän, mitä jo on. Apulannan rumpalin Sipe Santapukin sanoin: "Jos jahtaat varjoasi, et saa sitä ikinä kiinni. Mutta jos lähdet poispäin, varjo seuraa perässä." Varjojen jahtaamisen sijaan kannattaakin keskittyä siihen, mihin voi vaikuttaa: omaan suhtautumiseensa ja pieniin arjen tekoihin. Rakentaa sitä hyvää, jota omassa elämässä on. Mennä kohti sitä, mikä on itselle tärkeää. 

"Jos jahtaat varjoasi, et saa sitä ikinä kiinni. Mutta jos lähdet poispäin, varjo seuraa perässä." 

Mihin se on meidätkin vienyt? Tilanteeseen, jossa voi luottaa siihen, että mitä tuleekin vastaan, pystymme sen yhdessä selvittämään. Voimme seisoa itsenäisesti, mutta toistemme rinnalla, toisiamme puolustaen. Rakastaa toisiamme ja elämää, jonka olemme yhdessä rakentaneet. 

Kuvat: Marissa Tammisalo

Ota yhteyttä

Millaisia ajatuksia teksti sinussa herätti? Luen kaikki viestit ja vastaan niihin.